3.10.2020
Tämän arvion kirjoitan niin kovin mielelläni. Äskettäin kymmenen vuotta täyttänyt Ravinteli Bertha tarjosi viisi vuotta sitten minulle, vaimolleni ja rakkaille ystävillemme unohtumattoman illallisen. Se oli myös ensimmäinen kunnollinen fine dining -kokemukseni. Olin kirjoittanut Hyvään kurkkuun vasta parisen vuotta, ja illallinen nousi ehdottomasti parhaaksi vegaaniseksi ravintolakokemukseksi. Satunnaisilla apurahoilla sinnitelleelle tietokirjailijalle moinen ylellisyys tuntui muutenkin ainutkertaiselta.
Sittemmin olen saanut säännöllisempiä töitä, ja vuosien varrella olen kirjoittanut Hyvään kurkkuun satoja arvioita lisää. Hienot ja hintavammat ravintolaillalliset eivät edelleenkään ole arkea, mutta normaalioloissa olemme käyneet vaimon kanssa ”syömässä hienosti” pari kertaa vuodessa. Kuten Hyvän kurkun lukijat tietävät, helsinkiläinen Grön ja tamperelainen Kajo ovat rakkaimpiamme, edesmennyt Maannos ihastutti ikihyviksi (ja sen lopettaminen surettaa edelleen), ja tänä vuonna kerkesimme käväistä vegaanisessa Villdissäkin. Itsekseni olen päässyt nauttimaan muun muassa Kuorin ja Juran antimista.
Lukuisia muitakin kandidaatteja on to eat -listalle kertynyt vuosien varrella, mutta koska haluamme käydä rakkaiksi muuttuneissa paikoissa uudelleen, olemme hieman urautuneet. Berthaan oli kuitenkin ajatuksena palata jo pitkään, mutta jostain syystä emme saaneet aikaiseksi. Välillä kävikin ilmi, että vegaanimenua ei ollut enää tarjolla, ja ehdin poistaa Berthan listaltani (yksi arvostamani ruokatuttu oli kyllä käynyt kesällä 2018 nauttimassa maistelumenun, joten pitkään tätä kuivaa kautta ei kestänyt). Elokuussa ravintola kuitenkin ilmoitti palauttaneensa vegaanisen ateriakokonaisuuden listalle – kunhan sen tilaa etukäteen. Innostuin, ja päätimme saman tien vaimon kanssa etsiä sopivaa kohtaa illalliselle.
Edellisellä kerralla nautimme kuuden ruokalajin illallisen, mutta Berthan uudet menut on kavennettu neljään ruokalajiin. Koska poikkeusoloissa ulkona syöminen on harvinaisempaa, päätimme juhlistaa tapausta tilaamalla myös hintavamman juomakokonaisuuden.
Sanonpa heti alkuun, että palvelu oli läpi illan täydellistä. Sekä annokset esitellyt tarjoilija että juomanlaskija palvelivat juuri sellaisella ystävällisellä ja iloisella mutta hillityllä tavalla, josta pidämme. Ruoasta ja juomasta sai juuri tarpeeksi tietoa mutta ei kuitenkaan uuvuttavia luentoja, ja tyytyväinen palautteemme paikan päällä tuotti selvästi iloa omasta työstä. Tämä on tärkeimpiä pitkän kaavan illallisen ulottuvuuksia, ja täydellisesti toimiessaan se korostaa kokemusta entisestään. Iso kiitos!
Ensimmäinen juoma oli samppanjaa, jota emme olleetkaan juoneet aikoihin, joten en edes yritä analysoida muuten kuin että juoma oli erinomaista. Se oli kumppani illan aloittavalle keitolle. Arkisten emalikippojen pohjalla oli porkkanaa, pikkelöityä kurkkua ja varsiselleriä (tai vain jompaakumpaa, en ole ihan varma) sekä pyreetä, jossa oli käytetty klassista vegaanikeittiön ainesta, ravintohiivaa. Sen päälle kaadettiin misoliemi, ja oheen tarjottiin ohutta peruna-tattarileipää.
Tämä oli oivallisessa seurassa illan ehdoton suosikkini. Pelkästään leipä oli yksinäänkin huumaavan hyvää, ja liemi ja pyree muodostivat yhdessä täyteläisen aromin. Kun kaikkea sai yhdessä lusikalliseen, yhdistelmä oli täydellinen. Keittoa lusikoidessa jouduin kamppailemaan itseni kanssa, etten syönyt sitä samalla innolla kuin täydellistä keittoa normaalisti. Ehdottomasti parhaimpia ravintolakeittoja koskaan!
Toisen annoksen kanssa meille kaadettiin lasilliset barbarescoa. Tämä on jälleen sen verran erilainen punaviini kuin yleensä juomani, että en osaa sitä sen kummemmin analysoida, enkä viinituntija olekaan. Maku oli joka tapauksessa monitahoinen ja ”vaikea” hyvässä mielessä. Toisessa annoksessa oli punajuurta, punasikuria ja salaattisikuria (jota joskus myös erheellisesti endiiviksi kutsutaan), suppilovahveroita, pellavansiemeniä mustaherukkakastikkeessa sekä rouhittua pähkinää.
Vielä enemmän kuin keittoannoksessa, tässä tärkeintä olivat makujen yhdistelmät. Yksinään punajuuri ei niin innostanut, mutta kun se sai rinnalleen kahden eri sikurin kitkeryyttä, vahvaa herukan ja pellavan aromia ja sienten maanläheisyyttä, yhdistelmä oli erinomainen. Viini tuki annosta täydellisesti.
Kolmannen annoksen kanssa saimme erinomaista chardonnayta. Monet väheksyvät tätä rypälettä, mutta parhaimmillaan ja oikean ruoan kanssa se on minun ehdottomia suosikkejani. Persoonattomaksi jotkut myös chardonnayta väittävät, mutta tämä oli täysin erilaista kuin vaimon Piemontessa saama vahvan mineraalinen viini. Se antoi oivallisen tuen annokselle, jossa oli glaseerattua juuriselleriä, haudutettua sipulia, omenaa, lehtikaalia ja vegaanista juustokastiketta.
Ensin hieman pelästyin, kun maistoin juustokastiketta yksinään alkuun. Minähän en ole suuri vegaanisten juustojen ystävä (poikkeuksena tietysti taiten tehdyt pähkinähomejuustot), ja tässä oli taustalla aavistus sellaista aromia, joka yleensä vieraannuttaa minut. Vaimo tosin oli tästä eri mieltä, ja hänellä on monissa asioissa tarkempi makuaisti. Mutta kaikki epäilys pyyhkiytyi mielestäni, kun maistoin kastiketta annoksen muiden ainesosien kanssa. Sellerissä oli todella vahva maku: glaseeraus oli suorastaan hyökkäävä, jälleen hyvässä mielessä, ja sellerin oma aromi tuli esille tuhdisti. Sipulin makeus ja omenan happamuus antoivat sille hyvää vastapainoa, ja juustokastike toi kaiken yhteen. Tässä seurassa en todellakaan aistinut mitään vieraannuttavaa sivumakua, vaan kaikki toimi.
Viimeiseksi oli tietysti jälkiruoan vuoro. Pienessä kulhossa oli tattarikakkua, mäntyistä kaurajäätelöä, omenaa pariin tapaan kypsytettynä, paahdettua tattaria, säilöttyä männyn siitepölyä sekä marenkia. Kumppaniksi tarjottiin makeaa rieslingiä, jollaisiin olemme aiemminkin ihastuneet.
Olemme saaneet mäntyisiä jälkiruokia ennenkin, ainakin Grönissä, ja tämä pärjäsi siinä seurassa mahtavasti. Kaikki oli hyvää, mutta erityisesti pienet männyn kukinnot suorastaan räjäyttivät puun aromin. Vuorottelimme viinin ja jälkiruoan välillä aina unohtaen, miten hyvää kumpikin olikaan. Loistava lopetus.
Kahvin kanssa nautiskelin kunnon lasillisesta grappaa. Vaimon ei ollut tarkoitus ottaa enää mitään, mutta viime hetkellä hän innostui kokeilemaan yuzu-sakea. Koska olin rakastunut juomaan aikanaan edesmenneessä Gohanissa, päädyin minäkin tilaamaan. Onneksi. Maailman täydellisintä ja raikkainta simaa muistuttava sitruksinen maku viipyili suussa vielä pitkään matkalla kotiin maalle.
Kuten sanottua, viisi vuotta sitten Bertha oli paras vegaaninen ravintolaillallisemme koskaan. Vuosien kokemuksia rikkaampana en edes yritä asettaa tätä mihinkään tarkkaan paremmuusjärjestykseen. Olimme onnellisia. Illallinen oli loistava paluu viiden vuoden jälkeen. Edellisen arvion lopussa mainitsin, että kirjoittaessani vaimo keitti parhaimmillaan pastakastiketta puutarhamme viimeisistä tomaateista. Niin kävi tälläkin kertaa. ”Mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä enemmän ne pysyvät ennallaan.”
Ravinteli Bertha
Rautatienkatu 14
Tampere
ma–ti suljettu
ke–la 16–23.30
su suljettu