8.–10.3.2023

Ennen tätä en koskaan ollut päässyt interrailille. Nuorena haaveilin siitä ja säästin rahaakin, mutta reissu jäi tekemättä. Vaimoni sen sijaan kerkesi aikanaan kiertää Eurooppaa useampaan otteeseen, mistä olin aina vähän kateellinen. Runsaat kolme vuotta sitten päätimme lähteä vihdoin raidereissulle yhdessä – muun muassa siksi, että olin päättänyt lopettaa lentämisen niin pitkälle kuin mahdollista. Viimeisen kuuden vuoden ajalle mahtuu vain yksi lentomatka, lupaus rakkaalle nuorelle ihmiselle elämän vaikealla hetkellä. Ammatillista pakkoakaan lentää ei toistaiseksi ole tullut: tutkijana sekin varmaan jossain vaiheessa osuu eteen, vaikka ”konferenssiturismiin” en ole lähtenytkään. Olen myös linjannut, että Hyvässä kurkussa kirjoitan vain maata pitkin matkustaessani. Ympäristötutkijana tuntuisi kummalliselta mainostaa lentoreissun kokemuksia. Onkin vallan mukavaa, että pääsen nyt jakamaan ruokaelämyksiäni.

Interrailille lähtöä suunniteltiin pitkään ja hartaasti, mutta alkuvuodesta 2020 kävi selväksi, että Pariisiin ei kannattaisi lähteä. Onneksi emme lähteneet, sillä olisimme jääneet parahultaisesti karanteeniin ties kuinka pitkäksi ajaksi. Menetys tuntui alkuun katkeralta, mutta kun kävi ilmi, millaisen pandemian kanssa oltiin tekemisissä, oma pieni kolhu asettui mittasuhteisiinsa. Rahaa meni jonkin verran, mutta ei terveys, elanto tai henki.

Kun Interrail-järjestelmä täytti 50 vuotta, juhlan kunniaksi avattiin -50% alennuskampanja viime vuoden loppukeväästä. Kirjaimellisesti minuutin parin miettimisen jälkeen ostimme kuukauden global passit: ne olisivat vuoden voimassa, joten ehtisimme hyvin suunnitella matkaa keväälle 2023. Alennus mahdollisti myös mukavasti ykkösluokkaan oikeuttavan kortin hankkimisen – ja tämän kokemuksen pohjalta sitä voi suositella, jos siihen on varaa. Kymmenen tunnin matkaosuudella jalkatila on etenkin näin vanhalle ihmiselle kullanarvoista.

Pariisiin emme kuitenkaan menisi, vaan halusimme palata Bariin sekä ennen kaikkea Roomaan, missä olimme viettäneet häämatkammekin 20 vuotta sitten. Seuraavien kuukausien aikana sukeutui parisuhteemme tuttu matkatyönjako: vaimoni tutkaili matkareittejä, minä kaivelin pakkomielteisesti potentiaalisia ruokapaikkoja ristiinvertailemalla Happy Cow’n, Tripadvisorin ja Googlen ravintola-arvioita.

Me olemme etukäteen suunnittelevia ja organisoivia matkustajia, joten matkakaupungit ja -päivät alkoivat selvitä suht aikaisin. Niinpä oli mahdollista valita majoituspaikkojen sijaintiin ja tutustuttaviin kohteisiin soveltuvia illallis- ja lounaspaikkoja. Illallisille teimme suureen osaan ravintoloista etukäteisvaraukset – lähinnä lukuun ottamatta päiviä, jolloin kaupunkiin saapumisen myöhäinen aikataulu ja muuten tiukka aikataulu esti sitoutumisen tiettyyn aikaan. Potentiaalisten lounaspaikkojen tähtiä kertyi kosolti Google Mapsiin jokaiseen vierailukaupunkiin.

*

Vihdoin oli matkan aika: keskiviikkona 8.3. astuimme Turussa laivaan Viking Gracella. Tai itse asiassa ensimmäinen matkan ateria syötiin jo sitä ennen satama-alueella Ravintola 3. Linjassa. Olimme juna-aikataulun takia paikalla niin aikaisin, että jokin suupala täytyi saada ennen laivan ilta-ateriaa. Listan ”BBQ-Vege-Burger” tofupihvillä saatiin säädettyä vegaaniseksi (muistaakseni sämpylä piti vaihtaa), ja se oli lopulta itse asiassa ihan kelpo. Kuvaa en tullut ottaneeksi. En minä tuonne varta vasten syömään menisi, mutta burgeri vei vähän liian kovaksi äityneen nälän, ja olut auttoi tappamaan aikaa.

Iltasella laivassa oli perinteisen buffetin vuoro. En kuitenkaan kirjoita siitä vielä tässä arviosarjan osassa vaan säästän sen viimeiseen, jotta voin vertailla kahta hieman erilaista buffetkokemustani toisiinsa sekä vuoden takaiseen Silja Symphonyyn. A la carte -ravintolassa en siis käynyt kummallakaan reissulla – eikä Vikingin ravintoloista näy löytyvänkään juuri vegaanista, etenkin jos vertaa Siljan Bon Vivant -ravintoloiden vegaanimenuun (Siljan sivuilla vegaanista tarjontaa esitellään nykyään aika vakuuttavasti). Mutta sanotaan sen verran, että varsin tyytyväinen olin kokemuksiini, vaikka Silja selvästi voittikin.

*

Tukholmassa meinasi tulla paniikki, kun lumimyräkkä oli pistänyt kaupungin liikenteen sekaisin, eikä Viking-bussia kuulunut. Ei auttanut kuin kulkea raskaiden rinkkojen kanssa lumisohjossa Vanhaan kaupunkiin, missä vaihdoimme lopulta metroon (Slussenille etsiytyminen liikennekaaoksen ja rakennustyömaiden läpi ei innostanut). Ehdimme asemalle lopulta ihan hyvissä ajoin, ja keskusrautatieasemalta kekkasimme Upper Crust -patonkimyymälästä junaevästä. Salamityyppisellä hieman jopa tulisella Quorn-leikkeellä ja vegaanisella juustolla täytetyssä patongissa oli myös amerikkalaistyylistä maustekurkkua, tomaattia, rucolaa ja majoneesia. Se osoittautui vallan erinomaisesti, eli tätä paikkaa voi mieluusti suositella! Tämä taisi muuten olla ensimmäinen kokemus vegaanisesta Quornista. Eikä kiirekään tullut, sillä junan lähtö oli raakasti myöhässä.

Patonkia ei kuitenkaan syöty alkumatkasta, sillä olimme tilanneet Kööpenhaminaan kulkevaan SJ:n junaan aamiaiset, minulle vegaanisen. En odottanut siltä juuri mitään (siksi patonkiostos), mutta yllätyin iloisesti! Tarjottimelta löytyi sämpylä, ruisleipää, jugurttia, marmeladia ja hernepyrettä (oivaa sämpylän päällä), vihanneksia ja vegaanista juustoa, kunnon hapanta jugurttia, mysliä, omenamehua ja Marianne karkkikin. Toki patonkikin tuli matkan varrella popsittua, mutta aamiaisellakin pärjäsi jo pitkälle.

*

Kööpenhaminan asemalla aikaa ei ollut kunnon aterioinnille mainitun junan viivästyksen takia – alkujaan oli tarkoitus käydä Tivoli Food Courtissa. Ostin asemalta evääksi seitanwrapin, samanlaisen kuin R-kioskeilla myydyn mutta reilusti huonomman. Kahvin jälkeen matka jatkui kohti Hampuria, jonne saavuimme myöhään illalla rättiväsyneinä. Onneksi hotellimme, sympaattisen vanhanaikainen ja mukava Fürst Bismarck, oli ihan aseman vieressä, ja aivan liki löytyi myös Saravanaa Bhavan, kansainvälisen intialaisen kasvisravintolaketjun toimipiste.

Ketjuluonteesta huolimatta ravintola oli ihan täynnä väkeä, josta valtaosa vaikutti kumpuavan ainakin sukujuuriltaan Intian suunnalta. Musiikki soi ja puheensorina oli melkoinen. Lista oli todella laaja mutta kovin epäinformatiivinen, etenkin kun ravintolan erikoisalueen, eteläintialaisen keittiön, antimet eivät ole minulle kovin tuttuja. Olin tutustunut kotona verkkosivuilla olevaan listaan, jossa vaihtelivat donitsimaiset vadat, idly-riisikakut, dosa-lätyt, päällystetyt utapham-lätyt, roti-käärylet, parotta-pannukakut sekä valtava joukko tutumpia intialaisia ja yllättäen mantsurialaisvaikutteiset kiinalaiset ruokalajit. Mutta nyt väsyneenä kaikki oli yhtä puuroa päässäni, eikä aivokapasiteetti riittänyt tulkitsemaan monimutkaista allergeenilistaa.

Tarjoilija… ei ollut kovin avulias. Kysyessäni vegaanisia ruokia hän pyöritteli silmiään, huokaili ja osoitti valtavasta listasta kahta asiaa, masala dosa-annosta ja kasviscurrya. Oma saksani oli ruosteessa, eikä hän kait osannut juuri englantia. Mieluusti olisin tutustunut erikoisempiin ruokalajeihin, mutta yritykseni kysyä lisää saivat aikaan sellaista käsinkosketeltavan fyysistä turhautumista, että tyydyimme tilaamaan nuo kaksi ”suositeltua” annosta.

Vähän meitä tietysti harmitti, mutta kun ruoka saapui pöytään, ei harmittanut yhtään. Tämä oli vasta elämäni toinen dosa-annos (ensimmäisen söin Kluuvin edesmenneessä The South Indianissa Helsingissä), ja pidin siitä vielä enemmän, todella paljon. Rapsakan dosan sisällä oli täyteläistä perunamössöä, ja dippailuun oli neljää herkullista soosia. Sinänsä yksinkertainen curry oli sekin mahtava elämys: kastikkeessa oli voimakas sinappinen maku, joka toi mieleen Tampereella aikanaan toimineen Bengol Curryn parhaat hetket. Olimme tilanneet aterian oheen myös vegaanista roti-leipää, joka oli sekin ihan hyvää muttei kuitenkaan näiden veroista. Aterian lopuksi tilasin vielä lasillisen intialaista rommia – kyllä, silmien pyörittelyä taas. Se oli juuri sellaista, jota hain ja olin pitkään kaivannut. Palvelu siis toi mieleen ”Pitkän Jussin majatalon”, mutta ruoka, olut ja rommi maistuivat kertakaikkisen oivallisilta. Laahustimme onnellisina nukkumaan täyden vatsan viereen.

Helsingissä mainitun The South Indianin työtä on kai jatkanut Merihaassa toimiva The Indian, jonne minun täytyy kyllä muistaa mennä käymään. Toivottavasti siellä pääsisin palaamaan tällaisten makujen äärelle.

*

Seuraavana aamuna Fürst Bismarckin henkilökunta toteutti toiveen vegaanisesta aamupalasta oivallisesti. Sain vegaanista leikettä ja juustoa, kahdenlaista Tartexin tapaista levitettä sekä soijarouhetta, joka muistutti hieman Pirkan purkkirouhetta. Leipiä, vihanneksia, kasvismaitoa sun muuta löytyi oivallisesti.

Edessä olisi viiden tunnin junamatka Stuttgartiin, ja siellä vähän pidempi kävelymatka hotellille, joten ostimme asemalta kipolliset oivallista salaattia kikherneillä, edamameilla, punajuurella, falafeleilla, avokadolla, kvinoalla ja kuskusilla. Ja ennen kaikkea ostimme Bretzelit! Aseman kahvilassa nimittäin vegaanisuus oli merkitty mukavan selkeästi. En osannut odottaa oikein mitään, mutta ihastuin ensi haukkauksesta, sillä tämähän oli kuin suuri ja pehmeämpi suolatikku. Ja suolatikut ovat ihania.

Seuraavassa osassa on luvassa Stuttgart ja siellä oivallinen monen ruokalajin menu vegaanisessa ravintolassa.

No map