22.9.2023
Viisi vuotta sitten perustetusta tamperelaisesta Kajosta on sukeutunut yksi rakkaimpia ravintoloita, ja olemme viettäneet siellä vaimon kanssa monta mukavaa iltaa. Ajattelin, että ennen tämän visiitin yksityiskohtiin pureutumista olisi mukava luoda katse menneisiin kokemuksiin.
Kävin Kajossa ensimmäisen kerran heinäkuussa 2018 lounaalla ystäväni kanssa. Tuolloin ravintola nimittäin tarjosi vielä fine dining -lounaita, mutta alusta lähtien tyylilleen ominaisella rennolla ja kotoisalla otteella, jolloin tavallinen tallaajakin saattoi hyvin marssia sisään syömään kesäpäivänä. Lounas oli erinomainen – kaali-fenkolipääruoka oli oiva – mutta lounastarjoilusta luovuttiin muistaakseni suhteellisen nopeasti.
Ensimmäiselle illalliselle menimme vaimon ja ystävän kanssa saman vuoden marraskuussa. Tästä visiitistä jäi mieleen monta annosta, kuten ainutlaatuiset uppomunkkiperunat, juuriselleritartar sekä pääruoka, jossa kohtasivat peruna ja tomaatti.
Toisella illallisella tarjosimme kokemuksen armaalle veljentyttärelleni joulukuussa 2019. Erityisesti muistan illasta lanttujäätelön, josta tuli hauskasti puhe siitä vastanneen kokin kanssa taannoin, kun kävimme viereisessä Villit ja Viinit -ravintolassa. Your honor, se oli herkullista! Lanttu oli muutenkin vahvasti esillä hauskassa ”spaghetissa” ja pienessä piiraassa. Juustoannoksen tilalla tarjottu rieska ja sipulisose oli sekin suorastaan nerokasta. Ja jälkkärivalikoimassa oli uppopaistettu sienimunkki, täysosuma sekin.
Kesällä 2020 menimmekin sitten syömään romanttisesti kahden kesken, kun ensimmäisestä pandemiasulusta oli päästy. Tuolla aterialla söimme muun muassa täyteläistä kukkakaalia umamisella kasviskastikkeella, hienon shiso-suupalan sekä pihjalansilmujäätelöä – mukavaa, sillä me nappailemme silmuja puutarhapäivinä tuon tuosta.
Viidennestä visiitistä en kirjoittanut blogiin arviota, sillä keskityimme vaimon kanssa nauttimaan ruoasta, juomasta, tunnelmasta ja toisistamme. Sanottakoon kuitenkin, että söimme huiman portobello-palsternakka-annoksen sekä jälkkärin, jossa kohtasivat juuriselleri, maa-artisokka sekä mustikka.
Makuelämykset ovat olleet niin ihmeellisiä, että tätä kirjoittaessa hämmästyin, miten nuori ravintola Kajo lopulta on. Tuntuu kuin ensimmäisestä vierailusta olisi paljon kauemmin ja että olisin käynyt siellä vielä paljon useammin. Jotain tämä kertoo siitä, millaisen vaikutuksen paikka on tehnyt.
Tällä kertaa juhlistimme illallisella jälkikäteisesti vaimon viiskymppisiä. Olin ostanut lahjakortin kesällä, mutta puutarha-aikaan ei kauheasti ravintoloihin kerkeä, ja meitä kiinnosti päästä kokeilemaan ruokalistan siirtymää satokaudesta syksyyn. Tarjolla on kymmenen ruokalajin ”Oodi luonnolle” -menu, jonka tilasin itselleni etukäteen vegaanisena (etukäteistilaus on siis tarpeen).
Kuten kaikkialla muuallakin, hinnat ovat viime aikoina nousseet. Kajossa näin laajan menun hinta on kuitenkin vielä sillä tasolla, että tutkija ja sossu voivat hyvin käydä silloin tällöin, kun vähän säästetään. On nimittäin niitäkin fine dining -paikkoja, joiden hinnat ovat karanneet tavoittamattomiin. Menukokonaisuudet ovat toki pidentyneet samalla, mutta kun illan hinta on äärimmillään liki kolminkertaistunut 5–6 vuoden aikana, ei sitä voi tyystin kustannusten nousun ja vaikeiden aikojen osaksi lukea. Lisäksi: Kajo tarjoaa tätä kirjoittaessani viikolla ke–to lyhyempää ja edullisempaa menua, mikä on erittäin kiva idea.
Synttärijuhlan hengessä tilasin meille kummallekin myös viinimenun. Koska en ole minkään sortin viinituntija, en lähde viinejä analysoimaan, enkä edes osaisi muistinvaraisesti antaa niistä tarpeellisia tietoja. Lisäksi Kajon viinivalikoima vaihtuu jatkuvasti. Yhdistelmät olivat joka tapauksessa läpi linjan loistavia. Mainittakoon esimerkiksi kahden ensimmäisen annoksen kumppanina ollut yhden rypäleen italialainen punaviini, jonka luonne kehittyi lämmetessään tosi hauskasti kuljettaen annoksesta toiseen. Tai hurjan hapan lambrusco, josta tykkäsimme kovasti, tai pohjoisen Rhônen hämmentävän hieno, raikas punaviini. Kaiken kaikkiaan: Kajon viinit ovat yleensä monitahoisia ja tavallisuudesta poikkeavia, ja ne ”haastavat” juojansa ihan sopivasti olematta kuitenkaan kaikkein erikoislaatuisimpia – kuten sellaiset esimerkiksi navetalta tuoksuvat natuviinit, joita me siis kyllä vaimon kanssa rakastamme kovasti.
Ensimmäinen annos oli tomaattinen tartar, jossa tumman umamiseksi saatettu puolikuivattu tomaatti sai ”yläpäätä” vadelmasta sekä mainitusta puolukkaisesta punaviinistä. Tartarin kanssa tarjottu makuliemi oli ihana. Merileväkaviaarista annoksen päällä en ollut ihan varma. Kaviaarin ”helmet” ovat niin pieniä, että niistä ei tule kovin paljon sellaista poksahtelevaa tuntumaa, jota niillä oli varmasti haettu. Kajossa olen saanut useissa annoksissa erilaisia pikkelöityjä siemeniä (sinappia? korianteria?), jotka olisivat ehkä toimineet paremmin. Oiva oli annos silti, vaikka ei aterian huippukohtia.
Toinen annos, pieni rieska portobellolla, oli sen sijaan parhaita asioita missään kategoriassa vähään aikaan. Itku meinasi päästä. Rieskan päällä olevassa muhennoksessa ja sienessä oli yhtaikaa kermaista pehmeyttä ja tujua pippurisuutta japanilaisvaikutteisesta tare-kastikkeesta, johon oli tuotu mukaan kotimaisten marjojen aromia.
Kolmannessa annoksessa makuja kiskottiin taas ihan eri suuntaan, kesään ja hapokkuuteen. Tomaatit saivat kumppanikseen täyteläistä karviaista ja lukuisia omastakin puutarhasta tuttuja yrttejä: timjamin makupoksahdukset olivat riemukkaita. Oman tarhan tomaatit ovat mielestäni parempia – täytyy olla vähän lukkarinrakkautta, ja vaimo on tomaatinviljelijöiden tytär – mutta annoksen kokonaisuus oli ainutlaatuinen. Mainittu lambrusco nosti happoisuutta vielä ylemmäs. Meille se toimi, mutta jollekulle se voisi olla haastava, jos ei ole näin kirpeän ja happoisen perso.
Tämän jälkeen saapui aivan uskomaton kulhoruoka, jota syötiin puulusikalla. Tämä oli erinomainen idea, sillä olisin halunnut kaapia viimeisenkin pisaran soosia suuhuni, ja metallilusikalla olisin varmaan onnistunut syömään koko kulhon. Vegaanisessa versiossa kohtasivat parsa, parsakaali, lehtikaali ja monenlaiset yrtit. Kaaleihin oli saatu ihanaa gillauksen aromia, maustamisesta japanilaistyylistä umamia, yrteistä monitahoisuutta. En ole syönyt mitään tällaista koskaan. Toivoin, että annos ei koskaan loppuisi.
Seuraavat kaksi annosta tuotiin pöytään yhtaikaa. Juuriselleristä oli tehty pikkuinen pihvi, ja se tarjottiin muhevan kastikkeen ja yrttisen ”voin” kanssa. Tämä annos oli oikein onnistunut, ja oli hyvä idea tarjota selleri tämän kokoisena, sillä joskus herkullinenkin juuriselleripihvi voi mennä vähän överiksi. Sen sijaan vegaaninen versio briossista ei valitettavasti toiminut. Hyvin harvoin olenkaan saanut onnistunutta vegaanista versiota tästä ranskalaistyylisestä herkusta. Usein käy juuri näin, että taikina ei saa aikaan herkullista rapsakkuutta ja täyteläistä pehmeyttä, vaan rasva tekee taikinasta liian tiiviin ja kostean. Tämä oli harvinainen vikapaikka loistavassa kokonaisuudessa.
Toinen ”pääruoka” oli aivan uskomaton osterivinokasannos. Sieniä tarjottiin taiten grillattuina ja raakana monitahoisen yrttivalikoiman ja herkullisen liemen kanssa. Tämä oli aivan yhtä herkullinen kokemus kuin yllä kuvattu kulhoruoka. Ei hyvää päivää miten hyvää! Annos syötiin sekoittelemalla sieniä, lientä ja yrttejä syömäpuikoilla, joten osaset lämpenivät, ottivat makua ja muuttuivat koostumukseltaan koko ajan. Ihmeellistä.
Sitten oli jälkkärien vuoro, ja niitä oli kolme. Ensin oli vuorossa jumalainen porkkanalla täytetty ja aquafaballa päällystetty tartaletti. Todella, todella harvoin olen saanut näin hienovaraista ja tyylikästä vegaanista konditoriatyötä. Tämä jäi aikakirjoihin. Tämän jälkeen nautin paahdetuista cashewpähkinöistä tehtyä täydellistä jäätelöä, johon yhdistyivät samettikukan hienot aromit.
Tilasimme viimeisten makeiden suupalojen kanssa kahvia ja digestiivit – minulle hyvin kirkasta ja potkivaa, melkein grappamaista kellertävää rommia. Harmillisesti suupalatrioon sisältyi illan toinen epäonnistuminen, sillä kahvikaramelli oli kristallisoitunut kivikovaksi. Vegaaniset kinuskityyliset systeemit ovatkin aika temperamenttisia, ja muistan saaneeni ehkä kerran tai kaksi onnistuneen. Ainoat omat yritykseni ovat päätyneet kivikoviksi lohkareiksi. Sen sijaan makeat yrttiset marmeladit olivat varsin onnistuneita, ja kolmas oli riemuvoitto. Isoäidistä muistuttavien murutaikinakeksien välissä oli ihanasti, ihanasti karamellisoitunutta maa-artisokkaa. Juuri näistä yllättävistä jälkkärimauista olen Kajossa aina pitänyt.
Niin, kyllähän me tänne palaamme. Monta kertaa.
Ravintola Kajo
Rautatienkatu 12
Tampere
ma–ti suljettu
ke–to 17–23
pe 17–24
la 15–24
su suljettu