Kajo

"Pääruokana tarjottiin huumaavan tuoksuinen 'yrttimäskissä' kypsytetty ja hiiligrillissä viimeistelty kukkakaali."

11.7.2020

Olen arvioinut Kajon jo kolme kertaa, yhden lounaan ja illallisen vuonna 2018 ja illallisen vuoden 2019 joulukuussa. Koska edellinen arvio oli suhteellisen tuore, en ollut ajatellut kirjoittaa tällä kertaa. Mutta joskus ruoka on vain niin hyvää, että ei voi olla ylistämättä sitä. Kolmas illallinen Kajossa oli jälleen täydellinen, ja ravintola on varmistanut paikkansa minun ja vaimoni rakkaimpien paikkojen kärjessä.

Edellisen käynnin jälkeen vannoimme, että palaisimme Kajoon pian uudestaan, mutta sitten tapahtuikin maailmalla kaikenlaista kamalaa. Suurempien surkeuksien joukossa pienenä mutta silti suurena oli hätä tuttujen ravintoloitsijoiden, kapakoitsijoiden, kokkien ja tarjoilijoiden puolesta, sekä tietysti pelko siitä, että ruokakulttuuri kokisi poikkeustilan pitkittyessä melkoisen iskun. Ravintoloiden sulkiessa oviaan tai siirtyessä pelkkään noutoruoan myyntiin oli täysi arvoitus, kuinka kauan tätä ensivaihetta kestäisi. Pääsisimmekö koskaan enää Kajoon ja moneen muuhun armaaseen paikkaan? Toiveikkaana ja tukimielessäkin ostin pariskunnallemme illallislahjakortin käytettäväksi sitten joskus. Kajo olisi ensimmäinen paikka, johon haluaisimme Tampereella palata. Onneksi ”sitten joskus” koittikin jo alle puolen vuoden päästä. Maalaishiiret sonnustautuivat yhdessä ”kaupunkivaatteisiin” ensimmäistä kertaa sitten maaliskuun alun ja astuivat junaan.

Olin tilannut etukäteen ”Oodi luonnolle” -kasvismenun vegaanisena versiona. Listalla siihen kuuluu neljä ruokalajia, mutta vanhastaan tiesimme, että erilaisine makupaloineen kokonaisuus olisi lukuisampi. Maisteltuamme aikamme talon alkudrinkkejä – joiden rajun yrttinen aromi ei tällä kertaa ihan osunut omaan makuumme – eteemme kannettiin keittiön tervehdyksenä pinaatin lehti, jonka päällä oli vadelmaemulsiota, tillinkukkaa, pikkelöityjä sinapinsiemeniä ja viipaleet raakaa mansikkaa. Söin japanilaisesta keittiöstä vaikutteita saaneen suupalan yhdellä kertaa, ja maut soljuivat tosi kauniisti yhteen. Raaka mansikka toi etäisesti mieleen vihreiden tomaattien maun, mutta onnistuneesti ja tarpeeksi hienovaraisesti, sillä lapsuudestani muistan ne vain kauheina, suorastaan päällekäyvinä etikkasäilykkeinä. On mukava, kun tilalle saa hyvän makumuiston. Mahtava aloitus!

Seuraavaa annosta odotellessamme söimme talon muhevaa rapeakuorista leipää, jonka kumppaniksi minulle oli laitettu erinomainen ruohosipulilevite. Sipuli maistui vahvasti mutta ei kuitenkaan peittänyt leivän omia aromeja. En osaa sanoa, mikä levitteessä oli pohjana, mutta se oli maustettu niin taiten, että suuhun jäi suorastaan raikas tuntu, ei lainkaan rasvainen.

Japanilaisvaikutteita oli myös seuraavassa annoksessa. Vaimon suolaisen kananmunavanukkaan tilalla minun kulhossani oli punajuuripyrettä, selleriöljyä, nauriskastiketta ja siitakesieniä. Yhdistelmä oli yllättävä, ja hieman arkaillen maistoin ensimmäisen lusikallisen, minkä jälkeen lähinnä ynisin nautinnosta. Punajuuren oma maku peitti ehkä alkuun muita aromeita, mutta hyvin pian tasapaino löytyi maistelemalla. Tätä annosta muistelen vielä pitkään. Kulhon rinnalla tarjottiin kolmas japanilaisvaikutteinen ruokalaji eli shisolehti, jonka päällä oli merileväkaviaaria, mäntymajoneesia ja hyytelöä, jonka makuainetta en nyt muista. Kuten keittiön tervehdyskin, tämä oli harmoninen pieni paketti. Näitä makuja tuki hienosti tarjoilijan suosittelema valkoviini, jonka maku muistutti aavistuksen laadukasta siideriä.

Seuraavan ruokalajin pääosassa oli oivallisesti kypsennetty kyssäkaali. Kokonaisuutena annos oli kuitenkin mielestämme tasapainoton, liian hapan. Herneiden makeus antoi vastapainoa kombuchasienille, raa’alle punaherukalle ja nokkosetikalle, mutta herneitä oli suhteessa liian vähän siihen tehtävään. Oheen kaadetusta kastikkeesta emme onnistuneet erottamaan tarjoilijan mainitsemaa korianteria. Annos ei ollut vailla ansioita, mutta tässä seurassa se hävisi selvästi.

Ennen pääruokaa pöytään kannettiin väliruoka, jonka kuvaus varmasti naurattaa joitain lukijoita: yksi peruna, sen keitinliemeen tehty kastike ja yrttiöljyä. Kyllä. Mutta minkäs sille voi, jos peruna on vain kertakaikkisen herkullinen ja kastike tukee sitä täydellisesti? Vaikka tämä oli vain ”väliannos”, me ihastuimme siihen niin kovasti, että pidimme sitä yhtenä ruokalajina muiden joukossa. Kajossa on ennenkin tehty ihmeellisiä asioita perunasta (ne pottumunkit!), mutta minimalismissaan tässä annoksessa oli hullua neroutta. Tässä vaiheessa saimme eteemme myös toisen, täyteläisemmän valkoviinin, joka kantoi hienosti koko loppuaterian.

Pääruokana tarjottiin huumaavan tuoksuinen ”yrttimäskissä” kypsytetty ja hiiligrillissä viimeistelty kukkakaali, jonka lisukkeena oli hilloa hapatetuista mustaherukoista, monitahoinen vihreä yrttipyre sekä vieläkin houkuttelevammalta tuoksuva ”niittyliemi”. Se oli yksi parhaista tai paras kasvisliemi, jota olen koskaan saanut missään. Viitisen vuotta sitten sain Berthassa älyttömän hyvää sipulilientä, mutta se on ainoa vastaavan tason kokemus, joka tulee heti mieleen. Eikä siinä vielä kaikki, sillä kukkakaalikin saattoi olla paremmin valmistettu kuin missään muussa syömässäni annoksessa (lukuun ottamatta anopin kukkakaalisoosia, mutta se onkin eri juttu). Mustaherukkahillo toimi täydellisesti paahteisen aromin kanssa. Tarjoilija toi ystävällisesti ”kastikepensseliksi” meille lisää talon leipää. Arvostan! Olenhan kerran ostanut roomalaisessa kauppahallissa leipää ja kysynyt, millä olisi hyvä ”scarpetta” eli juurikin kaapia kastiketta lautaselta. Vanha myyjärouva nauroi iloisesti.

Sitten oli jälkiruoan vuoro. Viimeksi äimistelimme täällä lanttujäätelöä, nyt saimme nauttia pihlajansilmujäätelöstä. Pihlajansilmuthan maistuvat karvasmantelilta, ja napsimme niitä ohi kulkiessamme tiluksilla pellonreunan pihlajasta. Oli hauska törmätä niihin täällä. Oivallisen jäätelön päällä oli misokaramellikastiketta, ja lisukkeena oli ketunleipää ja – korianterin siemeniä. Ne olivat melkoinen yllätys ja toimivat hämmentävän hienosti. Jälkiruuan kanssa tarjoilija suositteli erinomaista rieslingiä.

Ennen lähtöä saimme eteemme vielä raparperista tehdyn ”mehujäätikkarin”, joka oli maustettu luumulla ja lakritsiyrtillä.

Ilta oli unelmainen. Ruoka oli yhtä annosta lukuun ottamatta täydellistä, ravintolan tunnelma tosi mukava, kuten aina, ja palvelu erinomaista. Kajo on tarjonnut meille parhaimpia fine dining -aterioita tai ylipäätään oivallisimpia illallisia missä tahansa kategoriassa. Hintataso on myös pysynyt kohtuullisena (menu 55€), ja se huomioon ottaen Kajo nousee kyllä kärkeen tämän lajityypin paikoista. (Helsinkiläinen Maannos oli samalla tavalla edullinen, mutta se suureksi surukseni lopetti alkuvuodesta.)

Tuskin maltan odottaa syksyä ja uutta listaa, jonka yritämme ehdottomasti päästä testaamaan.

Ravintola Kajo
Rautatienkatu 12
Tampere

ma suljettu
ti–to 18–00
pe 16–00
la 14.30–00
su suljettu

Kotisivut

Facebookissa

Lue lisää näistä aiheista:

, ,