5.12.2024
Helsingin Katajanokalla toimiva Wellamo oli perinteikäs kulttuuriravintola, joka loi nahkansa koronavuosina ja muuttui kotimaisuutta ja kausiluonteisuutta korostavaksi fine dining -ravintolaksi, joka tätä nykyä tarjoaa kahta erilaajuista menukokonaisuutta. Vegaaninen illallinen oli järjestetty sinne työporukalla, josta osa oli käynyt Wellamossa sen vanhoinakin aikoina. Minulle tämä oli ensi visiitti, ja ihastuttava sellainen.
Olimme tilanneet viiden ruokalajin vegaanisen menun. Sitä ei sellaisenaan löydy ravintolan verkkosivuilta, vaikka monta samaa elementtiä onkin kuin kasvismenussa, eli vegaaninen menu täytyy tilata etukäteen. Koska olimme pikkujoulutunnelmissa, tilasimme myös juomaparituksen illalliselle. Sen verran juhlafiiliksissä olin, etten halunnut häiritä meininkiä muistiinpanoja tekemällä. Niinpä annoskuvaukset ovat hyvin yleisluontoisia, vain pääainesten varassa. Kaikissa annoksissa elementtejä oli kuitenkin runsaasti, ja hienovaraisilla mauilla tuettiin toisiaan.
Illan aloitti pieni sormin syötävä tomaattitäytteinen piiras, joka toi vahvasti mieleen ensimmäisen Grön-kokemuksen vuodelta 2016. Tomaatin vastapainona oli sienen umamisuutta, niin tuoretta herkkusientä kuin metsäisää tattipölyä. Tämä oli oivallinen alku, ja kumppaniksi kaadettu hyvin ”suolaisen” ja jopa merellisen makuinen valkoviini oli hyvä valinta.
Toisessa alkuruoassa muistaakseni fermentoitu osterivinokas tarjottiin kuin pienenä spaghettiannoksena – mikä toi etäisesti mieleen edesmenneen Juran sellerispaghetti-carbonaran, vaikka annos tietysti muutoin oli täysin eri henkinen. Sieni kohtasi piparjuuren lisäksi muistaakseni ainakin kotimaisen inkiväärin ja sitruunaruohon. Edellistä olemme kasvattaneet itsekin jo useana vuonna, mutta jälkimmäisen kotimaisuudesta en ollut kuullutkaan. Pidin tästäkin annoksesta erittäin paljon, joskin ”ruokakauppavahvuinen” viini ei mielestäni oikein sitä kohdannut. Tosin kuten aina muistutan: en ole mikään viinituntija tai -harrastaja, eikä makuaistini ole näiden paritusten analysointiin erityisen hyvä.
Muistaakseni tässä kohtaa, tai seuraavan alkuruoan jälkeen, saimme talon aivan oivallista, rapeakuorista, ilmavaa ja höyryävän lämmintä leipää. Levitteenä oli vegaanista rahkaa ja lipstikkaa. Olemme viime vuosina käyttäneet yhä enemmän oman tarhan lipstikkaa, ja siitä on tullut minulle rakkaimpia puutarhan makuja – syömme sitä suuria määriä uusien perunoiden kanssa keitettynä lisäkevihanneksena. Niinpä tällainen todella tuhti maku sopi minulle erinomaisesti.
Kolmas ruokalaji korvasi kasvismenun kananmuna-annoksen. Pienen kulhon pohjalla oli sellerisestä kasvisliemestä tehty vanukas, jonka päällä oli merilevähelmiä sekä fermentoitua valkoherukkaa. Tämä annos kait hieman jakoi näkemyksiä pöydässä, mutta pidin itse siitä kovasti, ja kumppaniksi tarjottu sherry oli loistava valinta. Ainoa piskuinen negatiivinen huomio on, että kun vierustoverini vanukas oli vitivalkoista ja kauniin hyllyvää kuin paraskin pannacotta, omani oli paljon tiiviimpää ja tummempaa. Maku oli silti todella hyvä, eli tämä oli lähinnä esteettinen miinus.
Pääruoka oli onnistunut mutta kuitenkin vähiten suosikkini kokonaisuudesta. Annos tarjottiin kahdessa osassa: lautasella oli grillattua munakoisoa liemessä tai ohuessa kastikkeessa, ja sen viereen lusikoitiin jotain vaahtoa, jonka makuainetta en nyt muista. Toisessa kipossa oli maa-artisokkaa kolmella tavalla – pyreenä, grillattuna ja pikkelöitynä, (muistaakseni) karhunvatukkaa sekä lehtikaalia. Lehtikaaliin oli saatu äimistyttävän hyvä maku, ja karhunvatukka toi kaivattua hedelmäisyyttä, mutta munakoiso pääaineksena ei ihan noussut sitä vaadittuun rooliin. Ja ehkä koska olen saanut niin monessa ravintolassa vuosien varrella maa-artisokkaa kolmella tavalla, tämä sinänsä hyvä idea jätti aavistuksen kylmäksi. Mutta kuitenkin, kun kaikkea sai haarukkaansa yhtaikaa ja viipyileviä maanläheisiä ja grillauksen aromeita yhdisti punaviiniin, niin hyväähän tämä oli. Vieressä istuva armas kollegani, juuri metsäisiltä retkiltään palannut, ylisti annosta maasta taivaisiin.
Jälkiruokana oli omenaista jäätelöä rapsakan karamellin kera. Oikein hyvää se oli, ja ennen kaikkea ei kovin makeaa – ylipäätään pidän siitä jälkiruoissa, ja erityisen tärkeäksi sen teki kumppanina tarjottu todella, todella makea hyvä jälkiruokaviini.
Viimeisenä saimme vielä tattitoffeeta, joka oli pään räjäyttävän hyvää – siitä kolleganikin vaahtosivat innoissaan.
Kaiken kaikkiaan ilta oli suorastaan unohtumattoman hieno. Tykästyin Wellamon tunnelmaan, ja henkilökunta oli mitä ystävällisintä sekavasti hölisevälle tutkijaporukalle. Haluan ehdottomasti joskus palata tänne vaimoni kanssa, sillä kaikista samantyylisistä illallisista vuosien varrella tämä toi ehkä eniten mieleen edesmenneen Maannoksen, jota olemme kaivanneet kovin paljon.
Wellamo
Laivastokatu 18
Helsinki
ma suljettu
ti–pe 17–23
la 16–23
su suljettu