Torstai, 12.3. Lähtö Heidelbergista ja matka Comoon
Heidelbergin aamiainen jäi edelleen suht köykäiseksi, ja suuntasimme junalle. Vaihtoyhteys kohti etelää olisi Mannheimissa, ja sen asema osoittautui oikein mainioksi eväiden ostospaikaksi. Erityisesti kiinnosti vegaaninen falafelpaikka, jonka erikoisuutena olivat perinteiset cigköftet, bulgurista tehdyt pyörykät, mutta päädyimme kuitenkin voileipiin ja bretzeliin. Vegaanista bretzeliä löytyi seesaminsiemenillä kuorrutettuna, ja voikkarin välissä oli erinomaista vegaanista fetaa – en tiedä minkämerkkistä. Tumma leipä oli täyteläistä, ja vihanneksia oli kunnolla. Tällä erinomaisella eväällä pärjäsi matkan Zürichin asemalle. Kaikkiaan Mannheimin asemalla iloitsimme siitä, miten näkyvästi vegaanisuusasiat oli merkitty: aseman pieni leipomomyymäläkin mainosti asiaa hienosti.
Zürichin aseman läheltä olin etsinyt jo etukäteen lounaspaikaksi roots-nimisen ravintola-kahvilan. Siellä oli paljon väkeä lounaalla, mutta onneksi yksi pöytä löytyi ja nurkka matkaravaroillemme. Tilaamani sienivohveli revityillä BBQ-sienillä, yrttisellä tuorejuustolla, avokadolla ja minisalaatilla oli älyttömän hyvä annos! Vaimon avokadoleipä oli hyvänmakuinen, mutta se ei kyllä vastannut ”toast”-nimikettä ja oli turhan kevyt lounaaksi. Junaan ostin mukaan oivallisen tuoreen ja lehtevän croissantin (jonka nimi vaihtuisi pian cornettoksi).
Asemalta löytyi vielä täysin yllättäen ihan järkyttävän hyvä ”paistivoileipä”. En tiedä, mitä tuotetta sisällä oli, mutta yhtään se ei kalvennut Juicy Marblesin rinnalla – olipa ehkä parempaakin. Suolakurkku ja ehkä piparjuurinen majoneesi olivat loistavat kumppanit, leipä mukavan rapeakuorista.
Comossa viettäisimme vain yhden yön ennen matkan jatkumista Torinoon. Onneksi kaupungista löytyi lasagneihin erikoistunut ravintola Il Lughino, jossa nautimme runsaan illallisen. Tykästyimme paikan tyyliin, tunnelmaan ja henkilökuntaan kovasti. Söimme pastaruoan (primo) ja pääruoan (secondo). Minä sain uskomattoman lasagnen, jossa kohtasivat täyteläinen fenkoli ja pistaasi. Tämä oli paras lasagna bianca eli tomaattikastikkeeton lasagne, jonka olen koskaan syönyt. Vaimon spaghetti oli tehty perinteikkäästä senatore cappelli -viljasta. Se oli käytännössä aglio, olio e peperoncino, jonka joukossa oli suussa sulavia ciliegino-tomaatteja. Järkyttävän hyvää.
Vaimon pääruokana oli paahdettuja perunoita ja mustilla pavuilla täytettyjä savoijinkaalikääryleitä: ihan hyvää mutta ei ikimuistoista. Sen sijaan ihastuin omaan suolaiseen ”struudeliini”, jossa oli täytteenä punaista paputahnaa, kukkakaalia, cime di rapaa ja mantelia. Ulkonäkö oli vaatimaton, maku monitahoinen, ja kurpitsaviipaleet olivat oiva kumppani.
Tilaa ei löytynyt jälkiruoalle, mutta kävimme vielä baarissa amaroilla ennen nukkumaanmenoa. Aamulla odottaisi junamatka Torinoon, jossa tapaisimme myös armaan kummipoikamme.
No map