Osa 3: Napoli
Hyvä kurkku -palstalla arvioidaan suomalaisten, joskus myös ulkomaisten, ravintoloiden vegaanisia aterioita. Arvioiden kirjoittajat eivät ole ruokatoimittajia, mutta he ovat sitäkin nälkäisempiä ja janoisempia.
Matkan seuraava etappi oli Napoli. Olimme käyneet täällä kerran, vuonna 2012, lähinnä maistamassa paikallista pizzaa. En kirjoittanut vielä silloin Hyvään kurkkuun, mutta muistelin sitä myöhemmässä arviossa:
Senhän pitäisi olla parempaa kuin mikään muu pizza, suorastaan alkemistisen arvoituksellista, salatieteisen suurenmoista, esoteerisen erinomaista. Napolilaisilla kun on kaikenlaisia kultteja ja heresioita, jotka ovat pitäneet pizzojen saloja visussa tallessa maanalaisissa seuroissaan. Kaikki tämä on totta. Aloin miltei itkeä, kun sain maistaa aitoa marinaraa. Sen takana on jotain ylimaallista. Haluan napolilaista pizzaa nytkin. Todennäköisesti huomennakin.
Olin elänyt siis viisi vuotta ilman napolilaista pizzaa, vaikka olin maistanut kohtuullisia marinaran versioita Pizzariumissa ja Helsingin Alfons’ Pizzassa. Tätä kirjoittaessa Suomeen on tullut tietoisen napolilaisia pizzerioita, via Tribunali ja Capperi Helsingissä sekä Luca Tampereella. Napoliin saapuessamme kaipaus oli joka tapauksessa kova.
Tamperelaisen Culinaria Keittiöelämää -ruokakaupan myyjä oli vinkannut meille kaupungin kuuluisimman L’Antica Pizzeria da Michelen, joka on ilmeinen ruokaintoilijoiden pyhiinvaelluskohde. Kunhan saimme puhdistauduttua matkan pölyistä – tavallista mukavammin, sillä hotellimme oli huonepulan takia siirtänyt meidät tavishuoneestamme pöyristyttävän hienoon kulmahuoneeseen, jonka kylpyhuone oli normihuoneen kokoinen – suuntasimme legendaariseen ravintolaan. Neuvoja seuraten olimme paikalla sopivasti ennen kunnon jonojen kertymistä ja pääsimme pöytään hyvin nopeasti.
Tarjolla oli vain kahta pizzaa, marinaraa ja margheritaa, kolmen kokoisena. Tilasin normaalin marinaran, ja jäimme seuraamaan paikan tunnelmaa oluita siemaillen. Vieressämme istui alkuun klassinen foodie, nuori japanilainen nainen, joka söi pizzaansa metodisen hartaasti kuvia ottaen, pohdiskellen ja muistiinpanoja tehden. Henkilökunnan työskentely oli kuin ammattilaisbaletin koreografiaa. Jenkit olivat öykkäreitä, kuten usein Italiassa, ja yrittivät tunkea paikalle jonon ohi. Heidän loukkaantuneelle pöyristykselleen vastapainoa toi iloinen itävaltalainen senioriseurue, jonka vanhempi rouva yritti puhua meille sitkeästi sikäläistä saksaa, vain hieman lujempaa ja selkeämmin artikuloiden. Hän myös oli hyvin tiukkana siitä, että hän ei puhu saksaa, joten oma kehno saksantaitoni ei juuri auttanut.
Pizza saapui pöytään suurena, höyryävänä ja tuoksuvana. Tällaista sen pitää olla: runsaasti mehevää tomaattikastiketta, laadukasta oreganoa ja paljon öljyä. Vuosien aikana olin alkanut epäillä muistikuviani. Voisiko se olla sittenkään niin hyvää? Oli, ja parempaa. Mikään muu pizza maailmassa ei tule lähellekään tätä. Olen jauhanut ihan tarpeeksi eri yhteyksissä taikinan ja tomaatin alkemistisesta avioliitosta. Turha tätä on kuvailla. Valokuva ei tee koskaan oikeutta. Menkää ja syökää, jos voitte.
Seuraavana päivänä kiertelimme ihanaa katutorialuetta ja menimme lounaalle toiseen Keittiöelämän omistajan vinkkaamaan paikkaan, Ampressa Ampress’ -lounasravintolaan. Vitriinissä oli valtava valikoima erilaisia herkkuja, joita saattoi tilata valikoimana pienillä lautasilla. Otimme ihanaa friarellia (rapinia), pinaattia, marinoitua tomaattia ja kesäkurpitsaa. Ainoastaan kesäkurpitsa ei ollut hyvää, mutta muut vihannekset oli valmistettu täydellisesti. Tällaista italialainen ruoka on parhaimmillaan.
Napolista löytyisi varmasti vaikka mitä herkkuja, mutta pelkästään näiden takia kannatti tulla kaupunkiin. Onnesta hymisten nousimme junaan ja suuntasimme kohti Roomaa.
Hyvä kurkku Italiassa, osa 1
Hyvä kurkku Italiassa, osa 2
Hyvä kurkku Italiassa, osa 4
Hyvä kurkku Italiassa, osa 5
No map