24.–25.3.2023

Vietimme Münchenissä vain yhden kokonaisen päivän, mutta olimme tosi reippaita, sillä ehdimme testata kolme vegaanista ruokapaikkaa! Saapumispäivän iltanakin meillä olisi ollut juuri ja juuri aikaa käydä vielä yhdessä, mutta ravintola vaikutti vähän liian hienolta yleiseen ryytyneisyyden asteeseemme nähden. Junassa oli ollut kuumaa ja tuskaista. Pitkä reissu alkoi tuntua luissa ja nivelissä.

Niinpä me talsimme aseman läheiseltä hotelliltamme pitkin Schwanthalerstrassea ja etsimme jotain auki olevaa paikkaa, jossa olisi vegaanista syötävää. Arvioista päätellen Servus Habibi vaikutti kiintoisalta. Ravintola oli kuitenkin selvästi erittäin trendikäs, sillä se oli tupaten täynnä, eikä pöytiä kuulemma enää vapautuisikaan. Jatkoimme talsimista ja päädyimme kebab-falafelravintola Sindbadiin (Schwanthalerstrasse 2; lännempänä kadulla on toinen Sindbad). Ja tämä oli kyllä juuri sitä mitä lääkäri määräsi.

Paikassa oli melkoinen hälinä, ja päällepäsmärinä oli tuimailmeinen mies, josta hymynkareen kiskominen olisi vaatinut hohtimet. Paikkaa toisillemme kuvaillessamme sana ”kansankuppila” tuli luontevasti mieleen: hyvää perusruokaa tavallisille ihmisille. Paikalle saapui myös mies, joka kysyi lupaa tarjota illallisen kahdelle laitapuolen kulkijalle: ja sehän sopi. Ei ollut trendikästä mutta oli sielukasta.

Tilasimme kaksi falafelannosta, joiden mukana tuli pikkelöityjä juureksia. Sen lisäksi pöytään kannettiin valtavan kokoisia ohutleipiä, tabboulehia ja hummusta. Kaikki oli ihan älyttömän hyvää! Tajusin kaivanneeni tällaista käsin syötävää ateriaa jo pitkään. Liian vähälle on levanttilainen aterointi jäänyt viime vuosina. Hummuksessa oli tarpeeksi pistävä tahinin maku, falafelit olivat pinnasta juuri sopivan rapsakoita eivätkä yhtään rasvaisia, pikkelöidyt juurekset antoivat hyvää vastapainoa, ja tabbouleh oli juuri sellaista kuin pitikin: persilja oli pääosassa. Varmasti tässä kaupungissa on kosolti parempiakin falafelpaikkoja, mutta jos tämä on keskitasoa niin huhhuh.

*

Toisena päivänä heräsimme aamiaiselle Relaxa-hotellissa. Hotellin sivuilla on erikseen mainittu vegaanisuus, minkä perusteella valitsimme sen. Täytyy sanoa, ettei aamiainen mitenkään radikaalin vegaaniystävällinen ollut, mutta kyllä syötävää oli kosolti. Valikoima oli vähän hassu: kylmää maustettua perunamuusia ja linssimuhennosta ja paahdettuja vihanneksia, ituja, pikkelöityä kaalisalaattia, punajuurisalaattia, sekä leivänpäällisiä. Jouluisen makuista tuorepuuroa oli myös. Mutta kyllä tällä päivän käyntiin hyvin sai.

Sitten oli vuorossa taiteen täyteinen päivä museoalueella. Ihastuimme kaupunkiin ja vannoimme, että tänne palaisimme vielä joskus. Pitkän näyttelykierroksen jälkeen nälkä alkoi kurnia. Onneksi olin ihan viime metreillä huomannut, että lähistöllä oli vegaaninen kahvila-ravintola Katzentempel. Se näyttää olevan osa ketjua: kissatemppeleitä on kaikkiaan kahdeksan! Tilasimme jaettavaksi croissantaamiaisen, johon kuului tofukokkelia, porkkalalla täytetty croissant sekä salaatti. Kylkeen tilasimme toisen croissantin. Tofukokkeli oli ehkä toiseksi paras, jota olen koskaan syönyt, ja croissant pääsi kolmannelle sijalle. Tukholman á la Lon kokkeli oli parasta koskaan, ja croissant paras. Edesmenneen Tartinen croissant voitti vielä kissatemppelin oivan eksamplaarin. Salaatissa oli todella hyvä sinappinen mutta raikas kastike.

Jälkiruoaksi söin todennäköisesti elämäni parasta tiramisua, tosin kakkumuodossa. Ja näin kissoja!

Söimme tarkoituksella lounasannoksen jaettuna, sillä meillä oli suunnitelma. A cunning plan. Katselimme jonkin aikaa keskustan historiallisia maamerkkejä ja suuntasimme sitten Plänty Sandwiches -putiikkiin voikkareille. Sanon ”putiikkiin”, sillä tämä oli enemmänkin noutoruoan deli, mutta oli meille tilaa syödä pienen pöydän ääressä. Otimme ceasar- ja ”tonnikala”-täytteiset leivät, kummankin pariloituna. Ne olivat meheviä ja mauiltaan monipuolisia – kummassakin oli myös sopivaa kirpeyttä tuomaan ”yläpäätä” täyteläisten proteiinien vastapainoksi. Oli kiva saada pitkästä aikaa oikein kunnon voileipiä. Olen ikävöinyt sellaisia Helsingin Sandwich Clubin lopetettua. Henkilökuntakin oli todella mukavaa porukkaa, ja lähdimme hyvällä tuulella drinkeille läheiselle terassille – missä vanhempi tarjoilija puhui iloisesti italiaa.

*

Schnitzeliä oli saatava: sen olin päättänyt heti kättelyssä, kun Saksan kohteita lähdimme suunnittelemaan. Münchenistä löytyisi sopivalta etäisyydeltä kaksi paikkaa, josta schnitzelin saisi, mutta kaipasin sitä oikeanlaisessa oluttupamaisessa ympäristössä. Näin iltaravintolaksi valikoitui vegaaninen bodhi, joka on erikoistunut baijerilaiseen Hausmannkostiin. Kuten moni matkan vegaaninen ravintola, hemmetin suosittu oli tämäkin, sillä varaus löytyi vain yhdelle illan aikakoloselle.

Saavuimme ihanan hälisevään baariravintolaan ja tilasimme saman tien drinkit. Omassa ”Dark and stormy” -juomassani tumma rommi kohtasi limetin ja inkiväärioluen, mikä sopi vilakkaan iltaan mukavasti. Sen päälle tietysti isot tuopit olutta. Alkuun tilasimme oivallisia tulisia kukkakaalisiipiä sekä ”juustopalloja”. Toisin kuin odotin, jälkimmäisissä ei ollut sisällä palasta jotain juustoketta. Ne olivat pikemmin kroketteja, joiden joka osaan oli saatu integroitua kivasti juustomainen aromi. Tykkäsimme kummastakin ruokalajista kovasti.

Mutta ne pääruoat, huuuhhuh sentään! Vaimon annos herätti melkoisen ruokakateuden: murohiutalekuorrutettu soijaleike muhkean perunaknöödelin, syntisen tumman olutkastikkeen ja haudutetun kaalin kanssa. Sellaista umamista huumaa harvoin kohtaa, mitä tuo kastike sai aikaan. Leike oli uskomattoman mehevää ja pinnasta rapsakkaa. Täydellinen annos.

Mutta eipä ollut valittamista omassa schnitzelissänikään. Siinäkin soijaleikkeen leivitys oli erittäin onnistunut ja sisus mehevä. Savutofulla ryyditetty perunasalaatti oli sille oiva kumppani, ja salaatti oli hyvin samantyylinen kuin kissatemppelissä.

Muistan tämän illan varmaan koko loppuikäni. Oli ihana kokea tämä yhdessä. Toisaalta vaimon kanssa mietimme, että juuri tuossa paikassa olisi ollut mahtavaa viettää pitkä ja kostea ilta porukalla.

*

Huojuimme pimeässä illassa hotellille onnellisina, mutta siellä iski paniikki: hissin seinällä oleva lappu kertoi lähestyvästä Saksan liikenteen suurlakosta! Meillä oli ollut tarkoitus jäädä seuraavaksi yhdeksi yöksi Hampuriin, mutta jos tekisimme niin, emme enää pääsisi jatkamaan Kööpenhaminaan! Sitten kaatuisi myös Köpis–Tukholma-junavaraus, ja laivamatkaakin pitäisi säätää uusiksi. Eikä tietenkään ollut ihan varma, että lakko jäisi luvatulla tavalla lyhyeksi. Painiskelimme ongelman kanssa aikamme: junat Hampurista Kööpenhaminaan oli myyty loppuun tai niihin ei voinut tehdä varauksia.

Onneksi tajusimme, että interrailkortti antaa oikeuden astua mihin tahansa junaan, jossa ei ole paikkalippupakkoa – siis myös täyteen buukattuihin. Niinpä peruimme Hampurin hotellin viime tingassa, saimme onnella toisen yön Kööpenhaminan hotellistamme ja kuljimme alkuperäisellä paikkavarauksellamme Hampuriin asti. Matkan ajan jännitimme sittenki aika paljon, mahtuisiko junaan. Antaisivatko konduktöörit lusia käytävillä?

Matkan taittumista helpotti kuitenkin se, että olimme taas nopeassa DB:n ICE-junassa, jollaisessa tulomatkalla söin currywurstia. Pystyimme tilaamaan vaunosastoomme ruokaa! Minä tilasin chili sin carnen ja vaimo ”kanaa” sitruunaisella kastikkeella. Chilistä tuli mukavalla tavalla 80-lukulainen olo. Olen aina tykännyt italianpadasta ja meksikonpadasta, ja nämä toivat tuon pussiaterioiden aatelin mieleen. Kylkeen tilaamani punkkukin oli erittäin kelpoa! Vaimon ”kana-ateriassa” sitruuna ja pippuri maistuivat kunnolla.

Junapäivä oli pitkä, mutta onneksi pääsimme sittenkin istumaan myös Hampurista lähtevään junaan. Ja ravintolavaunun aterian lisäksi meillä oli mukana Münchenin asemalta ostetut leivät ja bretzel. Kohta olisimme Kööpenhaminassa, ja minulla olisi syntymäpäivä!

No map