Hyvä kurkku interralilla, osa 7: Rooma (1)

"Päivän erikoisten listalla oli grillattuja sieniä alkuruokana, emmekä epäröineet hetkeäkään, vaan tilasimme molemmat annoksen. Kumppaniksi tilasimme carciofio alla Romanan, koska ounastelin aivan oikein makuyhdistelmän sopivaksi. Se oli täydellinen."

19.–20.3.2023

Vihdoin olimme Roomassa. Kuten tämän arviosarjan ensimmäisessä osassa mainitsin, vietimme häämatkamme Roomassa 20 vuotta sitten. Tämä reissu osui juhlavuodelle ihan sattumalta, mutta kovin mukavaa vanhoja oli muistella, vaikka kaupungissa moni asia onkin muuttunut. Me ehdimme vielä nähdä viljelijät käsittelemässä omaa satoaan Campo de Fiorilla aamusella – ja torin muuttumisen silkaksi krääsämyymäläksi. Rakas Antonio al Pantheon, viimeinen perinteiden linnake turismin kurimuksessa, oli vihdoin antanut periksi ja mennyt pilalle. Onneksi moni asia oli entisellään: vietimme ihanan lounaan ystävän ravintolassa Montissa, ja Trionfalen kansanomaisella alueella oli taas mukava asustaa.

Olimme Roomassa melkein viikon, mutta kuvaan tässä arviossa vain kahta ensimmäistä kokonaista päivää. Reissumme Tivoliin Villa d’Esteen oli Rooma-reissun saranakohta, ja palaan sen jälkeisiin päiviin vasta seuraavassa arviossa.

Sunnuntai 19.3.

Kuten kuusi vuotta sitten, menimme MACRO-taidemuseon vierailun jälkeen buffetlounaalle mahtavaan vegaaniseen OPS! -ravintolaan. Täytyy sanoa, että tämä kokemus ylitti Zürichin Hiltl Dachterassen, vaikka hieno sekin oli. Söimme kumpikin kaksi lautasellista, ja lasku taisi olla samaa luokkaa. Eli vaikka täällä söisin mielin määrin, en joutuisi ihan fine dining -illallisen hintoihin.

OPS!-ravintolan punnitussysteemi on kyllä ovela: kasaat lautasellisen, käyt kassalla punnitsemassa summan omalle pöytänumerollesi ja maksat vasta lähtiessä. Ja kun linjastolle tulee koko ajan paitsi lisää ruokaa myös uusia ruokalajeja, houkutus ottaa lisää on vastustamaton. Eipä ihme, että ravintola oli aivan täynnä. Pääsimme sisään täysin säkällä. Lounasaikaankin varaus siis kannattaa (en tiedä yhtään millainen systeemi illalla on, mutta näköjään ravintola aukeaa nykyään myös illaksi).

Ja ennen kaikkea: pidin tästä ruoasta vielä paljon enemmän kuin Hiltlissä. Söin kirpeästi maustettua puntarella-salaattia (normaalisti siihen tulee umaminen anjoviskastike), paistettu pinaattia, fenkolisalaattia, ehkä parasta kasvistempuraa koskaan, sekä uppopaistettua polentaa, jonka olin missannut Barissa! Lasagne oli unelmaista, samoin cacio e pepe -henkinen pasta. Tykkäsin myös kovasti viljapaistoksesta, joka toi mieleen Barin Terraniman ”antiikkisen keiton”. Talon seitan oli hyvää, mutta vielä parempaa oli sieninen soijaleikepata, jonka kumppaniksi sopivat oivat uuniperunat. Toisella lautasella löytyi muun muassa paahdettua radicchiota, talon ”riisilihapullia” sekä arancinoja sekä pane carasauta, paperinohutta ”musiikkipaperileipää”. Ainoastaan talon omat juustot olivat Milanon La Colubrinan jälkeen pettymys, ja ne söin pois lähinnä velvollisuudentunnosta.

Jälkkäriä olisi ollut vitriinissä, mutta tilaa ei ollut. Kiitimme ja lähdimme lyllertämään takaisin keskustaan kohti ihanaa Montin aluetta. OPS! on kyllä aivan välttämätön kohde jokaiselle Roomassa käyvälle vegaanisen ruoan ystävälle ja suositeltava ihan kenelle tahansa, koska ruoka on vain aivan tajuttoman hyvää!

*

Montissa meillä oli kaksi ehdotonta vierailukohdetta. Ensimmäiseksi oli vuorossa ehdoton pizza al taglio -suosikkimme Forno Da Milvio Montin aukion liepeillä. Alkuun vähän pelästyin, kun väki oli vaihtunut nuoremmaksi ja meininki muutenkaan ei ollut niin perinteisen näköistä. Yrittäjät olivat vaihtuneet, mutta nimi ja ”vuodesta 1930” -mainos olivat pysyneet. Uusi yrittäjä sanoi, että heidän pizzansa olisivat parempia, mihin suhtauduin hyvin skeptisesti.

Mutta kun haukkasin kiinni omaan kasvispizzaani aukion suihkulähteellä, myönsin ”tappioni”. Olihan tämä aivan uskomattoman hyvää. Kuten kuvasta näkyy, söin omani taitettuna. Tämä jakaa ilmeisesti roomalaisiakin, ja jossain törmäsin vitsiin, että ero pizza al taglion syömistavassa on pätevä syy avioerolle. Milvion pizzat ovat sillä tavalla ohuita, että ne soveltuvat hyvin taittamiseen, mutta taikinassa on kuitenkin riittävästi mehevyyttä ja pehmeyttä täytteiden puolella. Olen syönyt palapizzaa tosi monessa paikassa, eikä kyllä mikään ole tätä vieläkään ylittänyt.

Pizzan jälkeen oli ehdottomasti mentävä läheiseen Gelateria dell’Angelettoon. Se oli meidän ehdoton gelateria-suosikimme, jonne satuimme aikanaan ensimmäisen kerran heti sen perustamisen jälkeen – ja sitä edeltänyt kioski oli aiempi suosikkimme. Minä otin karvasta suklaata, mahtavaa mandariinia ja täydellistä sitruunaa. Söin pahvikupista, sillä tykkään siitä enemmän, mutta tuutitkin ovat nykyään vegaanisia. Copettani kanssa sain vegaanisen vohvelikeksin. Angelettossa on kiva systeemi: kaikki vegaaniset tunnistaa sinisestä jäätelökauhasta!

*

Illaksi olin tehnyt varauksen ydinkeskustassa sijaitsevaan Rifugio Romanoon. Vielä varatessani tämä roomalaisiin klassikoihin erikoistunut ravintola tarjosi niitä sekä perinteisessä että vegaanisessa muodossa, eli se ei ollut millään muotoa kasvisravintola mutta silti vegaanisesti kiinnostava. Matkan alla sain kuitenkin ravintolalta sähköpostia, jossa he kertoivat muuttaneensa listan täysin vegaaniseksi. Hauskasti he kysyivät, haluaisinko edelleen tulla. No haluaisin! Varaus tähän pieneen ravintolaan on muuten aivan välttämätön, mitä he ovatkin somessa korostaneet. Niin paljon ihmisiä on jouduttu käännyttämään ovelta, koska pieni sali täytyy nopeasti. Aika mahtavaa, että OPS! -ravintolan rinnalla tämäkin on näin suosittu.

Söimme kolmen ruokalajin illallisen, mihin aika harvoin Italiassa enää lähdemme, sillä alkupala, pasta ja pääruoka alkaa vanhemmiten olla usein vähän liikaa. Nyt kuitenkin oli kova halu kokeilla. Kokemus oli ristiriitainen: kaksi aivan täydellistä annosta ja yksi niin surkea, että ilman muita olisi reissu harmittanut todella paljon.

Koska oli roomalaisten artisokkien kausi, tilasimme alkupalaksi niitä ”juutalaisittain” (carciofi alla giuda) eli rapsakaksi uppopaistettuina). Toista perinteistä valmistustapaa carciofi alla Romanaa pääsisimme maistamaan myöhemmin. Olin unohtanut, miten hyvää tämä on! Kukkana auenneet ulommat lehdet ovat umamisia sipsejä, ja sisällä pehmyt sydän on kermaisen täyteläinen ja hieman savuinen. Roomassa tätä ruokalajia kannattaa tilata vain roomalaisen artisokkalajikkeen satoaikana, sillä perinteisesti itseään kunnioittavat ravintolat tarjoavat giudaa ja Romanaa vain silloin. Ja kyllä maussa on eroa, totesin aikanaan.

Seuraava ruokalaji oli sen sijaan suorastaan kelvoton. Arvoin pitkään pasta-annoksen kanssa ja päädyin lopulta vegaaniseen versioon cacio e pepestä, klassisesta juusto-pippuripastasta. Alkuperäisessä ruokalajissa pastan keitinvesi, öljy tai voi sekä pecorino-raaste muodostavat kevyen suolaisen, pippurisen ja umamisen kastikkeen, joka tarttuu pastan pintaan. En ole itse sitä syönyt, mutta vaimoni on kuvaillut kokemusta useasti – ja pastaruokien harrastajalle näiden ruoan kemiallisten prosessien tunteminen on tärkeää, että pystyy myös soveltamaan. OPS!-ravintolan buffetista löytynyt cacio e pepe -approksimaatio tavoitti jotain alkuperäisen ideasta.

Rifugio Romanon annos sen sijaan toi mieleen yhdeksänkymmentäluvun aktivismikeittiön huonot muistot. Tuntui kuin klassista ensimmäisen sukupolven vegaanista juustoa eli ”hikikiekkoa” olisi raastettu (liikaa) soijakerman joukkoon, ja pasta olisi sekoitettu siihen (varmuuden vuoksi: rakastin ”hikikiekkoa” mutta en ruoanlaitossa). Tuloksena oli tunkkainen ja klimpeiksi tarttuva spaghettilautasellinen, josta lisäksi puuttui ruokalajille ominainen pippurisuus! Pippuria nimittäin oli vain pinnassa. Tällä ei ollut mitään tekemistä cacio e pepen kanssa: se ei ole kermainen pastaruoka! Harvinaista kyllä, en pystynyt syömään tätä loppuun. Vaimoni pastan romanesco-kukkakaali oli myöskin kypsennetty mauttomaksi mössöksi. Annos ei ollut samalla tavalla syömäkelvoton, mutta heikko se oli. Selvästi tässä ravintolassa ei osata pastojen laittamista, sillä lautasilla näkyi palautuvan keittiöön paljon syömätöntä.

Tämä on harmillista, sillä seuraava ruokalaji oli jälleen oivallinen. Tilasimme kumpikin seitanannokset, joita odotimme pastojen jälkeen turhautuneen jännittyneinä. Mutta nämä saattoivat olla parhaat koskaan kohtaamamme seitanruuat! Vaimon tagliata di seitan -annoksessa kohtasivat paistiviipaleet ja erinomaiset herkkutatit. Oman annokseni scacciatora di seitan loistavimmat piirteet olivat seitanin täydellinen rakenne, ihana käristynyt pinta sekä ensimmäinen onnistunut vegaaninen viinikastike, johon olen törmännyt. Lisukkeiksi meillä oli kummallakin uunissa paahdettuja perunoita ja mukavan tulista pannulla paistettua cicoriaa.

Ruokajuomana meillä oli pullollinen hyvää pecorino-valkoviiniä, ja aterian lopuksi otimme lasilliset rakastamaamme sardinialaista mirto-likööriä. Pääruokiemme jäljiltä olimme tosi onnellisia, mutta olo oli myös ristiriitainen. On aivan käsittämätöntä, että pastat eivät onnistu tällaisessa paikassa. Toivottavasti homma kohentuu, sillä tykästyimme ravintolaan muuten kovasti, ja tuollainen epäkohta vie maineen ja asiakkaat hiljalleen. Toistaiseksi siis suositus alku- ja pääruoille ja tunnelmalle, mutta pastavaroitus.

Maanantai 20.3.

Seuraava päivä alkoikin sitten erinomaisella pastalounaalla. Sateinen päivä muutti suunnitelmia, ja suuntasimme Palazzo Bonaparteen Vincent van Gogh -näyttelyyn. Matkalla katselimme tuttuja Piazza Navonan ja Pantheonin maisemia, ja jatkoimme Fontana di Treville, koska siellä olisi vanha luottolounasravintola Spaghetteria L’Archetto Täällä olemme aikanaan käyneet useasti. Ravintolan tila näytti laajentuneen, ja aikanaan valtava ruokalista oli supistunut, mikä oli helpottavaa (vanhassa taisi olla satakunta pastaa, missä ei ollut mitään järkeä). Tilasin epäröimättä klassikon aglio e olio e peperoncino: tämä annos innoitti minut aikanaan parikymmentä vuotta sitten kunnolla syventymään italialaiseen keittiöön. (Tuolla matkalla Saku Tuomisen Aglio & olio oli korvaamaton opas.)

Olen oppinut tekemään tämän yksinkertaisen pastan melko hyvin: öljyn, tärkkelyksen ja veden emulsio onnistuu melkein aina juuri oikein. Ravintolassa olen tilannut tätä harvoin, eikä sitä usein tulekaan listalla vastaan. Kerran vain olen saanut ravintolassa täydellisen: Tukholmassa yömyöhään yhdessä italialaisessa pizzeriassa, josta ei löytynyt minulle mitään syötävää. Keskustelun jälkeen henkilökunta tekaisi minulle sen. Parissa suomalaisessa italialaisessa ravintolassa olen yrittänyt tilata, mutta koskaan se ei ole onnistunut. Yleensä se on aivan liian öljyinen – yhdessä sittemmin edesmenneessä turkulaisessa paikassa pasta oli jopa käräytetty pilalle (pastaahan ei paisteta tässä ruokalajissa yhtään).

L’Archetton annos ei ollut täydellinen – siitä puuttui kunnon emulsio – mutta se maistui erittäin hyvältä, ja olin tosi tyytyväinen. Ravintolan lounas oli myös älyttömän halpa ottaen huomioon, että oltiin kivenheiton päässä Fontana di Treviltä. Asiakaskunnasta valtaosa tuntuikin olevan paikallisia. Tämä kunnon ruoan linnake on pysynyt pystyssä (mikä helpotti, sillä juuri tällä kävelyllä todistimme mainitun Antonio al Pantheonin romahtaneen). Täältä saa monia yksinkertaisia ja ”vahingossa vegaanisia” pastoja taidolla tehtyinä. Mutta: jos joku osaa vinkata ravintolan, jossa aglio e olio e peperoncino tehdään täydellisesti, kuulen mieluusti!

*

Edellisen päivän pastapettymyksen korvaukseksi sain illallakin oivallisen pastan, yhden elämäni parhaista. Lähellä Trionfalen kotiamme viereisellä Pratin alueella olevassa Il Colibríssa olimme käyneet ennenkin. Sekin on pääosin paikallisten suosiossa oleva ravintola, mutta oli paikalla meidän lisäksemme joitain muitakin turisteja. Jälleen meillä oli onnea, sillä pääsimme istumaan viimeiseen vapaaseen pöytään ilman varausta – päivän suunnitelmien muuttumisen vuoksi meillä ei sellaista ollut. Vastaanotto oli lämmin ja sydämellinen kuten täällä ennenkin.

Päivän erikoisten listalla oli grillattuja sieniä alkuruokana, emmekä epäröineet hetkeäkään, vaan tilasimme molemmat annoksen. Annokset olivat ravintolan normaalitasoa hintavampia, mutta tällaista tilaisuutta ei usein tule eteen. Kumppaniksi tilasimme edellä mainitun carciofio alla Romanan, koska ounastelin aivan oikein makuyhdistelmän sopivaksi. Se oli täydellinen. Meille kannettiin kaksi isoa lautasellista kuivana grillattuja sieniviipaleita, joista nousi ihana tuoksu. Toiset olivat herkkutattia, toiset jotain meille tuntematonta ihanaa haperomaista lajiketta. Iskimme kiinni muina hobitteina.

Sen jälkeen oli vuorossa elämäni paras penne all’arrabbiata. Minulla oli haalistunut muisto ihanasta kokemuksesta eräässä perinteikkäässä ravintolassa Rooman Quartiere IV Salariossa, ja oli ihanaa saada uusi täydellinen muisto. Tämä on yksinkertaisuudessaan nerokas ruokalaji, kun raaka-aineet ovat kunnossa. Tomaattien aromiin yhdistyi juuri sopiva tulisuus, ja kun ravintolassa oli reissun paras leipä, pääsin kaapimaan viimeisetkin soosipisarat scarpettalla eli ”pienellä kengällä”. Ravintoloitsija taputti hyväksyvästi selkääni ohi mennessään. Rakastan tätä ravintolaa.

Seuraavassa arviossa palataan Roomaan Tivolin reissun jälkeen, sillä siltä reissulta ei mitään erityistä ruokakerrottavaa ole. Mutta Villa d’Este oli jälleen ihmeellinen.

No map

Lue lisää näistä aiheista:

,

Uusimmat arvostelut

Uusimmat suositukset