8.2.2025
Tamperelainen Kajo on niitä ravintoloita, joihin on ihan pakko päästä säännöllisesti. Siitä lähtien, kun se avasi ovensa vuonna 2018, olemme käyneet vaimon kanssa illallisella melkein joka vuosi – vain vuosi 2022 jäi välistä. En kyllä ymmärrä miksi – hukattu vuosi! Kajon ihmiset ovat mukavia, tunnelma lämmin, täydessä salissakin kuulee illalliskumppaninsa äänen, roikkuvat kasvikimput tuovat rauhaisaa tunnelmaa, ja ruoka on tietysti ihan ihmeellistä. Sanomattakin selvää on, että mitään tällaista emme osaisi koskaan itse kokata, mutta intohimoisina puutarhureina ja sadon säilöjinä saatamme mutkan kautta tuntea tiettyä sielun sukulaisuutta tätä keittiötä kohtaan.
Tämä oli kuudes illallisemme, minkä lisäksi kerkesin käydä alkuvaiheessa Kajon lounaallakin, kun niitä hetken tarjottiin. Vuoden 2021 visiitillä pidin ”arviolomaa” ja kerroin kokemuksesta vain tiiviisti Hyvän kurkun Facebook-sivulla. Useinhan en ravintoloiden uusintavisiiteistä äidy pidemmin kirjoittamaan, jos edellinen on suht tuore ja kokemus pääosin ennallaan. Nyt taisi kuitenkin olla paras Kajon illallinen koskaan, joten kirjoitettava on.
Menimme käyttämään kesällä vaimolle ostamani illallislahjakortit, ja paikan päällä päätimme ottaa myös juomaparituksen. Kajossa tätä päätöstä ei koskaan tarvitse katua. Heti alkuun otimme myös talon omasta vermutista tehdyn oivallisen drinkin, jossa maistui raparperi ja mansikka. Koska en ole viinituntija, en yritä edes kuvata kaikkia juomia, mutta juomapaketti taisi soljua yhteen menun kanssa paremmin kuin koskaan.
Ensimmäinen annos oli suupala, joka suositeltiin syötäväksi sormin ja koko helahoito kerralla. Mehevän misomunkin kumppanina oli chiliä, kuivattua tomaattia ja sipulia. Pitkään pureskellessa ja chilisiä ja sipulisia höyryjä hengitellessä piskuinen annos tarjosi melkoisen makukimaran, ja drinkki sopi kylkeen täydellisesti.
Seuraavassa annoksessa puolikkaat kirsikkatomaatit oli peitetty maustetulla caviartilla, poksahtelevilla valkoherukoilla ja makeilla viinirypäleen viipaleilla. Timut-pippuri toi omaleimaista kutittelevaa poltetta. Juomaksi valittu vermutti, joka ei ollut liian makeaa ja muistutti tavallaan jo katkeroa, oli hieno oivallus. Annoksen makuihin yhdistettynä timjami sai aikaan suorastaan havuisen aromin.
Kolmanneksi käännyttiin kohti umamia. Japanilaista chawanmushi-hyydykettä oli tarjottu vaimolle kerran aiemminkin, vuonna 2020, ja silloin vegaanisessa menussa oli tilalla jotain ihan muuta (aivan mahtava annos se oli kyllä). Nyt keittiössä oli loihdittu jostain minulle tuntemattomasta merilevävalmisteesta hyvin paljon vaimon kananmunapohjaista annosta muistuttava versio. Vaimon mukaan maku oli lähes identtinen. Hyydykkeen päällä oli herneitä, ja kaikki peitettiin todella umamisella talon omalla muistaakseni selleristä ja maa-artisokasta keitetyllä dashi-liemellä. Juomana oli koillis-Italiasta kotoisin olevaa malvasiaa, joka oli prikulleen sellaista valkoviiniä, jota rakastan. Se toi vahvasti mieleen Interrail-matkan päivät Venetsiassa.
Seuraavassa annoksessa sukellettiin vielä syvemmälle umamiin. Siiliorakkaan kaverina olivat osterivinokas ja VALKOherukka, ja kaikki kruunattiin yönmustalla liemellä. Siiliorakasta olimme syöneet tätä ennen ainoastaan Helsingin Nollassa, ja oli todella mukava päästä sen äärelle uudestaan. Tämä oli kajon historian hienoimpia annoksia. Juomana oli kevyempi punaviini, jälleen todella toimiva valinta.
Näiden annosten jälkeen kepeämmät maut olivat tervetulleita, ja niitä tarjosi kvinoalle ja parsaliemelle perustuva hämäävän yksinkertaisen oloinen annos. Kipon pohjalla oli pehmeää ja täyteläistä kvinoapuuroa, johon parsaliemestä tehty kastike toi syvyyttä. Päällä oleva puffattu kvinoa, kuivatut ruohosipulin kukat ja paahdettu sipuli tarjosivat rapean ja mausteisen vastakohdan. Annoksen kanssa tarjottu valkoviini oli oivallista, mutta jostain syystä tällä kertaa tulin keskittyneeksi ruokaan erikseen, viiniin erikseen, enkä hakenut niiden yhteyksiä. Annoksen kostea muhevuus ja rapsakkuus pisti syventymään siihen. Sivumennen sanoen muuten tämä annos hauskasti toi vegaanisen menun ”pääproteiinin” (jos sellaista nyt välttämättä fine dining -illallisesta hakee) vaivihkaisesti. Se toi täyteläisyyden oloa, jota ei enää tarvinnut odottaa ”pääruoalta”.
Viimeinen suolainen annos koostui paahdetusta ja hyvin ohueksi viipaloidusta selleristä, joka oli paistettu uudelleen ihanan tahmealla kastikkeella glaseerattuna. Sellerin viipalointi oli nerokas idea, sillä silloin se kypsyi samalla tavalla täydelliseksi kauttaaltaan, ja ohuiden viipaleiden kanssa pääsi nauttimaan kunnolla kahdesta kastikkeesta. Voi-valkoviinikastiketta mukaileva valkoinen vaahto oli kauttaaltaan herukkainen, kun taas tumma kastike huokui minulle rakkaimman teen, lapsang souchongin, savuisuutta. Kyljessä tarjottiin briossi ja yrttipäällysteistä ravintohiivalla maustettua margariinia. Edellinen vegaaninen briossi vuonna 2023 oli epäonnistunut, mutta nyt kehitystyö oli tuottanut hedelmää. Briossin pinta oli loistava ja hienosti maustettu, ja sisuksessa oli nyt huomattavasti enemmän mehevyyttä, vaikka ilmavuutta jäin vieläkin hieman kaipaamaan. Hyvällä halulla söin kuitenkin koko leivän, sillä margariini oli ihan järkyttävän hyvää, ja italialaisen ”scarpettan” hengessä leivällä sai kaavittua kaikki kastikkeet. Juomana oli tymäkämpää punaviiniä.
Vielä olisi jäljellä kolme jälkiruokaa. Kyllä, kolme. Ensimmäinen oli suuta puhdistava tyrnigranita, jonka kaverina oli lakkahilloa. Syömme vaimon kanssa meren rannalla talvisin jäätyneitä tyrnejä suoraan puskasta, joten tämä oli kivan kotoisa kokemus. Mutta en ollut ennen tajunnut, miten hyvin tyrni sopii lakan kanssa. Juomamenun ulkopuolelta tarjottiin tilaisuus yuzu-sakelle, ja pakkohan sitä oli saada. Maistoin sitä ensimmäisen kerran Helsingissä sittemmin lopettaneessa Gohan-ravintolassa, ja yhdessä olemme juoneet sitä useasti, mm. läheisessä Berthassa. Onhan se ihan älyttömän hyvä juoma, joka tuo jostain syystä minulle aina mieleen oikein sitruunaisen siman.
Kajon jäätelöt ovat ikimuistoisia kokemuksia: vuonna 2019 lanttua, vuonna 2020 pihlajansilmuja, vuonna 2021 selleriä ja maa-artisokkaa, ja vuonna 2023 samettikukkaa. Tällä kertaa tarjottiin pippurijäätelöä, laventelia ja salviaa henkivää moussea ja mustikkahilloa. Erinomainen Ainoa Vaapukka -jälkiruokaviini loi niiden kanssa hauskasti lakritsin aromia, kun oikein tarkkaan tunnusteli. Ennen kaikkea annoksesta jäi mieleen pippurin humina, jonka kylmä annos synnytti.
Viimeiseksi eteen saapui kolmikko: kaksi ”karkkia”, toinen fermentoitua valkosipulia ja vadelmaa, toinen kuusenkerkkää, kumpikin vihreiden kuulien estetiikalla. Niiden välissä taas kahvia ja karamellia yhteen tuova ihana pikkuleivos.
Niin, paras ilta tämä oli. Mitään moitteen sanaa en keksi.
Ravintola Kajo
Rautatienkatu 12
Tampere
ma–ti suljettu
ke–to 17–23
pe 17–24
la 15–24
su suljettu